Niin lähellä. Niin kaukana.

Kerrankin sain itseni ylös kohtuullisen aikaisin aamusta. Tänään olikin vapaapäivä töistä, joten jo eilen illalla asennoiduin kalalle lähtöön. Muutamana aikaisempana viikonloppunakin on suunnitelmia ollut mutta aamu-unisena on ollut vaikeaa saada ukko heräämään. No, tänään se onnistui.

Herättyäni tarkistin toki ilmatieteenlaitoksen nettisivun viimeisten säätietojen saamiseksi. Rannikolla näytti tuulevan varsin navakasti vaikka jotain ihan muuta oli luvannut. Paljon kovemmillakin tuulilla tuolla olen käynyt joten en antanut sen häiritä.

Ja kivastihan siellä rannikolla puhalteli. Vesi ei ollut noussut edellisesta kerrasta juuri ollenkaan, joten olosuhteet olivat samanlaiset. Siis tuota navakkaa tuulta lukuunottamatta. Tosin juuri tälläinen keli on ainakin aikaisemmin tuntunut olevan juuri se 'the keli' mertsareille.

Kaikesta huolimatta päivästä näytti tulevan erittäin hiljainen. Epätoivo hiipi jälleen kerran mieleen päivän aikana. Syksy kun on muutenkin ollut meritaimenten osalta varsin hiljaista. Pari kalaa kun olen nähnyt mutta yhtään en vielä siiman päässä pidellyt. Eikä tarvinnut pitää nytkään.

Vaikka lähellä se oli, sillä illan pimetessä ja autolle päin rampatessani päätin vielä heittää yhden matalikon. Avausheitto tälle paikalle sai taimenen vihdoin kiinnostumaan perhosta. Kala ui aivan perhossa kiinni kun pysäytin vedon. Näin kun perho katosi kalan kitaan. Tässä kohti olisi pitänyt olla kalamiehellä malttia ja odottaa, että kala sulkisi leukansa. Mutta tottakai olin hätäinen ja kiskaisin aivan liian aikaisin. Perho sinkoutui kalan suusta ja taneli päätti ottaa Ritolat. Näkemiin!

Paluumatkalla sitten sain vielä astetta kovemmat tärinät käsiin, sillä pimeällä pikkutiellä peura loikkasi suoraan auton eteen. Oli sekunnin murto-osista kiinni ettei keulakoristeena oleva leijona vaihtunut peuraan. Onneksi minulla on melko nopeat refleksit joten ehdin tehdä rivakan jarrutuksen. Onneksi takana tullut auto oli riittävän kaukana, että ei tömäyttänyt takapuskuriin.